Historia

Mitä karate on?

Karate on japanilaista alkuperää oleva kamppailu- ja itsepuolustuslaji. Karaten tekniikat koostuvat pääosin potkuista, lyönneistä, torjunnoista, heitoista, nivellukoista sekä näiden erilaisista yhdistelmistä. Lisäksi joissakin tyyleissä harjoitellaan myös asetekniikoita (esim. puukko tai keppi).

Lajin nimi karate, eli suoraan suomennettuna tyhjä käsi, on otettu käyttöön 1929 erityisesti Gichin Funakoshin vaikutuksesta. Sanaa ei pidä ymmärtää kirjaimellisesti – karatekan käsi ei suinkaan ole aina tyhjä. Tyhjyydellä Funakoshi halusi korostaa vapaan ja häiriöttömän mielentilan ja asenteen merkitystä taistelutilanteessa. Sana te taas viittaa tekniikkaan ja toimintaan yleensä, ei pelkästään käteen.

Suurelle yleisölle karate on tuttua lähinnä elokuvien ja karatekilpailujen kautta. Ne kuitenkin antavat lajista turhan yksipuolisen kuvan pelkkänä tekniikkakokoelmana tai kilpaurheiluna. Tekninen taito ja fyysinen kunto ovat tärkeitä päämääriä karatessa, mutta yhtä olennaista on myös harjoittelijan henkisen puolen kehittäminen. Tavoitteena on harrastajan tasapainoinen kehittyminen sekä tekniset, fyysiset että henkiset ominaisuudet huomioonottaen.

alkuun

 

Karaten historiaa

Nykymuotoonsa karate kehittyi 1900-luvun alussa Japanissa, joten nykyään harrastettava laji on vielä nuori. Karaten alkumuoto oli kuitenkin Okinawan saarella harjoitettu tode (toudei), joka sai vahvoja vaikutteita kiinalaisista lajeista aina Tang-dynastian ajoista lähtien (618-907 jKr). Tiedon leviämistä edistivät Okinawan ja Kiinan vilkkaat kauppa- ja kulttuuriyhteydet. Karaten katsotaan syntyneen kiinalaisen chuang-fan ja saaren oman taistelutaidon yhdistelmänä niiden sekoittuessa toisiinsa vuosisatojen kuluessa.

Tärkeä tekijä aseettomien taistelutaitojen kehittymiselle oli Okinawalla useita vuosisatoja kestänyt aseiden kanto- ja hallussapitokielto, jonka japanilaiset hallitsijat asettivat kapinan pelossa (esim. Shimazun klaanin valtakaudella 1609-1867). Japaninvastaiset okinawalaiset kuitenkin ylläpitivät ja kehittivät järjestelmällisesti taistelutaitojaan tehdäkseen vastarintaa vieraan vallan hallinnalle. He kehittivät myös taistelumenetelmiä, joissa aseina käytettiin jalkojen ja käsien lisäksi erilaisia arkisia maatyövälineitä (sauvoja, varstoja, sirppejä). Taitojen harjoittelu oli tehtävä salassa, koska se oli kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla.

Saaren taistelutaitoja harrastettiin salassa aina 1900-luvun alkuun asti. Vuosisadan vaiheessa tapahtui käännekohta, kun Chotoku Kyan sai liitettyä lajin kouluopetukseen. Gichin Funakoshilla, joka oli ammatiltaan opettaja, oli tärkeä rooli asian edistämisessä.

Tieto okinawalaisesta taistelutaidosta kantautui lopulta myös Japanin keisarille, minkä seurauksena Funakoshi kutsuttiin 1917 Japaniin esittelemään lajia Kiotoon budolajien päämajaan Butokudeniin. Myöhemmin näytöksiä ja lajiesittelyjä tuli lisää. Japanin budoliitto ei heti hyväksynyt uutta lajia. Liitto vaati uudelta lajilta yhdenmukaisen asun, kilpailuja sekä vyöjärjestelmän. Vauhtiin päästyään laji levisi nopeasti, ja 1920-luvun lopulla useat okinawalaiset mestarit muuttivat Japaniin opettamaan.

Toisen maailmansodan jälkeen karate alkoi levitä laajemmin myös Japanin ulkopuolelle. Eurooppaan laji tuli 1950-luvulla; pioneereja olivat ranskalainen Henri Plée ja englantilainen Vernon Bell. Suomeen karate tuli 1967, kun ulkomailla lajiin tutustunut judoka Max Jensen alkoi opettamaan lajia. Samana vuonna Suomeen saapui Tatsuoi Suzuki, joka ohjasi ensimmäisen leirin ja piti vyökokeet.

alkuun

 

Lue Renshinkan karaten historiasta 

alkuun

Kuka voi harrastaa karatea?

Karate sopii kaikille itsepuolustuksesta, kamppailusta ja kuntoilusta kiinnostuneille sukupuoleen tai ikään katsomatta. Aivan pienimmille lapsille karateharjoituksia ei järjestetä, mutta jo 8-vuotiaat voivat tulla mukaan juniorien peruskurssille. Tällä hetkellä karatejaoston vanhimmat harrastajat ovat 40-50 -vuotiaita, mutta yläikärajaa ei ole.

Karaten aloittaminen ei vaadi huippukuntoa ja voimakasta vartaloa. Kunto kasvaa harjoitellessa, ja raaka voima ei ole karatekan perusedellytys. Sitkeän harjoittelun avulla kaikentasoiset harrastajat voivat oppia tekniikoita ja saada iloa omasta harjoittelustaan.

Karaten ja muiden kamppailulajien harrastajiin kohdistuu usein ikäviä ja aiheettomia ennakkoluuloja. Harjoituksissa opittujen tekniikoiden väärinkäyttäjiin suhtaudutaankin vakavasti, koska he oman maineensa lisäksi pilaavat myös lajin mainetta. Pahoinpitelyyn syyllistyvä harrastaja tullaan erottamaan seurasta. Itseään on lupa puolustaa, mutta vain lain sallimissa rajoissa.

alkuun

 

Harjoittelun motiivit

Karateen on helppo innostua ja monet jatkavat harjoittelua useita vuosia, jopa koko ikänsä. Itämaisten lajien tapaan lajista riittää moneen, ja harrastaminen kuntoilumielessä sopii kenelle tahansa. Erilaiset fyysiset ominaisuudet kehittyvät monipuolisesti tavallisissa harjoituksissa, minkä vuoksi karate sopii mainiosti kunnon ylläpitämiseen. Aktiivinen harjoittelu höystettynä jämäkällä salikurilla lisää keskittymiskykyä ja itsehillintää, mistä on hyötyä arkielämässäkin.

Suuri yleisö tuntee karaten kilpailujen kautta. Karaten otteluharjoittelu kehittää nopeutta, reagointikykyä ja teknistä taitoa, ja monille ottelu onkin tärkeä peruste karaten harjoittelulle. Taitavaksi kilpailijaksi tuleminen vaatii määrätietoista harjoittelua, koska tekniikoiden omaksuminen ja riittävän fyysisen pohjan kehittäminen vie vuosia.

Monet aloittavat budolajin itsepuolustustaidon kohentamiseksi. Karatesta löytyykin satoja itsepuolustukseen soveltuvia tekniikoita, mutta niiden sujuva omaksuminen edellyttää useiden vuosien ahkeraa harjoittelua. Aloittelijoilla on joskus se harhaluulo, että itsepuolustuslajia harrastamalla oppii helposti hyviä kikkoja ja temppuja, joilla vastustaja kuin vastustaja saadaan kuriin. Tie taitavaksi puolustautujaksi on kuitenkin pitkä, ja harrastajan ei kannata vuosienkaan jälkeen tuudittautua vääränlaiseen turvallisuuden tunteeseen, koska salilla hiottavat tekniikat eivät sinällään takaa hyvää itsepuolustustaitoa. Taito muodostuu pikemminkin niistä ominaisuuksista, jotka kehittyvät sitkeän harjoittelun myötä. Parasta itsepuolustustaitoa on konfliktitilanteiden välttäminen.

Asetekniikat kuuluvat karateen, vaikka kaikissa tyyleissä ja seuroissa niitä ei harjoitellakaan. Tavallisimpia aseita ovat keppi, veitsi ja tonfa, joiden esikuvia ovat vanhat okinawalaiset maatyökalut. Aseilla harjoittelu opettaa huolellista liikkumista ja etäisyyden arviointia, koska virheisiin ei ole varaa. Aseettomassa taistelussa pieni osuma ei välttämättä häiritse, mutta tilanne on toinen, jos osuma tuleekin puukosta.

Joillekin harrastajille karatesta tulee elämäntapa, jota ilman ei osaa olla. Harjoittelu ei välttämättä ole jokapäiväistä, mutta se merkitse paljon muutakin kuin vain fyysisen kunnon ylläpitoa. Salilla on mahdollisuus tutustua itseensä paremmin: etsiä rajojaan, kokeilla voimiaan ja kohdata haasteita. Parhaimmillaan karate on itsensä kehittämisen väline.

alkuun

 

Karaten harjoittelusta

Aluksi karaten harjoittelu on lähinnä liikkumisen ja lajille ominaisten asentojen opettelua. Harjoitteluun kuuluu alusta alkaen olennaisena osana lihaskunnon, yleisen liikkuvuuden ja koordinaation harjoittelu. Opetus alkaa yksittäisistä perustekniikoista, joita aluksi harjoitellaan yksin ilman paria. Vähitellen yksittäisiä tekniikoita yhdistetään toisiinsa, jolloin saadaan monimutkaisempia kombinaatioita. Yhdistelmätekniikat kehittävät koordinaatiota, lihasten hallintaa ja tasapainoa.

Pariharjoittelu on olennainen osa karatea. Siihen kuuluvat erilaiset hyökkäys- ja puolustustekniikat, heitot, kaadot jne. Niiden avulla opetellaan suoritusten oikeaa etäisyyttä, kontrollointia ja ajoitusta. Erilaisten ihmisten kanssa harjoittelu on tärkeää, koska jokaisen taidot ja ominaisuudet ovat erilaiset. Pariharjoitteissa toiminta on usein ennalta määrättyä, mutta pidemmälle ehtineillä harrastajilla ohjelmaan kuuluu myös vapaamuotoinen ottelutekniikka.

Kata on ennalta määrättyjen liikkeiden sarja, joka muodostaa kokonaisuuden. Katat muodostavat karaten perustan, eräänlaisen kieliopin, joka sisältää kaikki perustekniikat ja niiden lukemattomia sovelluksia. Eri tasoisten katojen harjoittelu on yksi olennaisista karaten harjoittelun osista.

Harjoitusalustana harjoituksissa on yleensä puulattia, mutta Jigotain karatesalilla käytössä on erityisesti karatea varten suunniteltu tatami. Harjoittelu tapahtuu yleensä paljain jaloin.

Peruskurssilla asusteena voi käyttää tavallista T-paitaa ja verkkareita, mutta kurssin jälkeen valkoinen puuvillasta valmistettu karateasu kuuluu harjoittelijan perusvarustukseen. Karaten harjoitteluasun yhtenäinen malli luotiin lajin lajin levitessä Japaniin, ja se on säilynyt olennaisesti samana nykypäiviin asti. Asu soveltuu hyvin karaten harjoitteluun, koska sen materiaali ja saumat kestävät kovakouraistakin käsittelyä. Lisäksi puvun leikkausmalli antaa tilaa laajoille liikeradoille. Onko harjoittelu vaarallista?

Karaten harjoittelua ei voi pitää sen vaarallisempana kuin monia muitakaan tavallisia liikuntamuotoja, kuten esim. palloilulajit tai laskettelu. Lajin kamppailuluonteesta johtuen pienet mustelmat ja hiertymät ovat arkipäivää, mutta vakavampia loukkaantumisia tapahtuu erittäin harvoin. Tärkeitä tekijöitä loukkaantumisten välttämiseksi ovat huolellinen lihasten lämmittely harjoitusten alussa, venyttely, ohjaajan komentojen noudattaminen sekä harjoittelukumppaneiden huomioiminen.

Karatessa tietenkin harjoitellaan tekniikoita, jotka voimakkaasti perille suoritettuina tuottaisivat vahinkoa. Tästä syystä salilla noudatetaan tiukkaa salikuria, ja parin kanssa harjoiteltaessa tekniikat suoritetaan kontrolloidusti. Voimakkaita kontakteja varten käytetään isku- ja potkutyynyä tai rintapanssaria.

alkuun

 

Karaten tyylisuunnat

Karaten jakautuminen erilaisiin tyylisuuntiin (tai koulukuntiin) perustuu erilaisiin näkemyksiin siitä, miten karatea harjoitellaan tai mitä karaten osa-alueita harjoittelussa pitää painottaa. Tyylit ovat saaneet alkunsa jo 1800-luvulla Okinawalla, kun saaren eri alueilla (Shuri, Naha, Tomari) harjoiteltiin hieman eri tavoin. Näissä tyyleissä oli omat suuret opettajansa, joilla oli erilaisia ajatustapoja, menetelmiä ja muotoja saman päämäärän saavuttamiseksi.

Nykyisin tunnetut tyylisuunnat, joita on noin 100, syntyivät kuitenkin vasta lajin levitessä Japaniin, jossa budolajit ovat perinteisesti jakaantuneet useisiin tyylisuuntiin. Tunnetuimpia ovat shotokan, wado-ryu, shito-ryu sekä goju-ryu.

Tyylisuuntien väliset erot näkyvät käytännössä erityisesti harjoittelijoiden asennoissa ja käytetyissä harjoittelumenetelmissä. Lisäksi niissä suhtaudutaan eri tavoin itsepuolustukseen, kilpailuihin ja vyöarvoihin. Joissakin seuroissa yhteys tiettyyn tyylisuuntaan saattaa olla vain nimellinen, jos harjoittelu keskittyy esim. vain kilpakarateen. Eri tyylisuunnat asettavat erilaisia vaatimuksia harjoittelijan fyysisille ja henkisille ominaisuuksille: osa tyyleistä korostaa voimaa ja agressiivisuutta, toiset taas ovat luonteeltaan pehmeämpiä. ”Tyylisuuntaa tärkeämpää on löytää hyvä opettaja – hän johdattaa oppilaansa lopulta oikeaan suuntaan” [Jalamo, 1998].

alkuun

 

 

Vyöjärjestelmä

Uudet Shorinji-ryu Renshinkan kollegion vyövaatimukset kyu-arvoille. Kommentit ja ehdotukset Matti Koposelle, matti.koponen@elisanet.fi

Karatessa harrastajan edistyminen näkyy vyöarvoina, joiden ulkoisena merkkinä ovat eriväriset vyöt. Suomessa käytetään järjestelmää, jossa vyöarvot jaetaan kyu- ja dan-arvoihin (värivyöt ja mustat vyöt):

  • 6. kyu, valkoinen vyö, peruskurssilainen.
  • 5. kyu, keltainen, suoritetaan peruskurssin päätteeksi.
  • 4. kyu, oranssi, väh. 3 kk edellisestä graduoinnista.
  • 3. kyu, vihreä, väh. 6 kk edellisestä, ensimmäinen ylempi vyöarvo.
  • 2. kyu, sininen, väh. vuosi edellisestä.
  • 1. kyu, ruskea, väh. vuosi edellisestä.
  • 1. dan (shodan), musta, väh. vuosi edellisestä.
  • 2.dan (nidan).
  • 3.dan (sandan).
  • 4.dan (shihan), opettaja-arvo.
  • 5.-10. dan.

Vyöarvojen olemassaoloa perustellaan sillä, että ne antavat harrastajalle välitavoitteita, ja toisaalta kertovat opettajalle, mitä hän voi vaatia oppilailtaan. Vyöjärjestelmä motivoi omien taitojen kehittämiseen, koska vyöarvon noustessa usein myös harjoitusten sisältö muuttuu monipuolisemmaksi. Tiettyjä asioita ja tekniikoita opetetaan ainoastaan mustan vyön saavuttaneille. Vyöhierarkiassa eteneminen vaatii määrätietoista ja monipuolista harjoittelua, koska vyökokeissa vaaditaan karaten kaikkien osa-alueiden hallintaa. Vyökoe on esiintymistilanne, jossa arvioidaan myös harrastajan paineensietokykyä. Lisäksi järjestelmällä on kasvatuksellinen puolensa: vyöarvojen karttuessa edellytetään myös suurempaa vastuuta seuran toiminnasta.

Vyön värit voivat olla monille suuren kunnianhimon ja tavoittelun kohteita, mutta ne eivät saa olla itse asia. Eteneminen karatessa on yksilöllistä eikä vöiden väriin pidä koskaan tuijottaa liikaa, koska ne eivät välttämättä anna harjoittelijasta ja tämän taidoista todellista kuvaa. Joskus alempivöinen harjoittelee oikealla asenteella ja itsestään kaiken antaen, ehkä myös teknisesti paremmin kuin joku tummavöisempi. Vyöarvoja tärkeämpää on harjoitella hyvin ja suhtautua omaan harjoittelukumppaniinsa ennakkoluulottomasti ja arvostaen.

Musta vyö on länsimaissa liian usein mystiikkaan verhottu ja täysin yliarvostettu asia. Ensimmäisen dan-arvon jälkeen harjoittelussa ei suinkaan olla saavutettu täydellisyyttä tai uran huippua, vaan harjoittelija on vasta oppinut lajinsa perustiedot, jonka pohjalta todellinen harjoittelu alkaa. Kukaan itseään kunnioittava dan-arvon saavuttanut ei ylpeile taidoillaan, vaan on pikemminkin nöyrä ja tunnustaa olevansa vasta tien alussa.

 

Suomenkielistä kirjallisuutta

  1. Jalamo, Ilpo: Karate-jutsu. 1998. 3. uudistettu painos.
  2. Klemola, Timo: Karate-do, Budon filosofiaa. Helsinki, Otava 1988.
  3. Klemola, Timo: Zen-karate. Helsinki, Otava 1998.
  4. Laaksonen, Tero: Kamppailijoita dojolta tatamille. 1992.
  5. Musashi, Miyamoto: Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys. Helsinki, Otava 1983. Japaninkielinen alkuperäisteos vuodelta 1645.
  6. Österman, Jarmo: Maailman kamppailutaidot. 1991.

Englanninkielistä kirjallisuutta

  1. Funakoshi, Gichin: Karate-do Kyohan. Tokio, Kodansha 1974.
  2. Funakoshi, Gichin: Karate-do, My Way of Life. Tokio, Kodansha 1975.
  3. Funakoshi, Gichin: Karate-do Nyumon. Tokio, Kodansha 1988.
  4. Mattson, G. E.: The Way of Karate. Tokio, Tuttle 1967.
  5. McCarthy, Patrick: Bubishi, The Bible of Karate. Tokio, Tuttle 1995. Käännös Okinawalaisten karate-mestareiden pitkään salassa pitämästä kirjasta, joka käsittelee kiinalaisen kempon periaatteita.

www.000webhost.com